BLOGI: Tukihenkilötyö on vuorovaikutusta

2.12.2022

En ihan lopulta tiedä mitä etsin, kun selailin nettiä ja hain jotain, mikä vastaisi mietteitäni. Lapset olivat jo isoja. Siinähän se oli. ”Äitienergiaa” oli jäänyt jäljelle. Elin siirtymäkautta. Ajattelin että kunnan sosiaalipalveluissa osataan vinkata eteenpäin, ja niin tapahtuikin. Oli lukuisia järjestöjä, jotka ottavat mielellään riveihinsä.

Sain myös myös vinkin, että kouluissa on suuri tarve läksytuelle. Hienoa! Humanistiopintoni ovat laaja-alaiset, kielitaitoni hyvä ja minulla on hyvät yleistiedot. Pystyn opettamaan ja opastamaan monessa kouluaineessa. Minulla on hyvä ulosanti ja olen analyyttinen ja näen nopeasti kokonaisuuksia – saan nopeasti kiinni biologian, äidinkielen ja historian aiheista. Siis kouluun!

Ahaa. Ei siis opettamista. Mitä siis on läksytukena oleminen? No, läsnä olemista. Aivan. Siis vähän kuin lukukoira? Ehkä. Kun läksytuki on rinnalla, läksyt tulee tehtyä. Kun koululainen saa jakamattoman huomioin tunniksi, hän toimii kyllä.

Niin tapahtui. Koululainen, jonka kanssa läksyjä tehtiin, paransi huikeasti vuoden aikana. Wilma-kirjanpito ei enää ollut punaisella, läksyt tulivat tehdyksi. Hän, joka sanoi syksyllä inhoavansa ruotsia, alkoi ottaa ihan ensimmäiseksi ruotsinkirjat esille. Minä rakastan kieliä, ruotsi on lempparini. Luettiin ääneen, käytimme ruotsia. Kerran soitin miesystävälleni, joka on ruotsinkielinen, ja häntä nauratti, kun laitoin videopuhelun kaiuttimelle ja pyysin pientä käytännön keskustelunäytettä. Ja, varför inte? Vad skulle ni vilja tala om? Hänen koiransakin oli mukana kuvassa.

Sitoutumisesta

 En etsinyt harrastusta, enkä ole hoivaaja. Olen toimija, tekijä, ideoija, toteuttaja. Kädet ja kalenteri tuntuivat vähän tyhjiltä, kaipasin jotain tavoitteellista, haastavaa, merkityksellistä tehtävää. Minulla on mielekäs ja kiinnostava työ, mutta se ei vastaa merkityksellisyyden tarpeeseen. Tarvitsen jotain vähän vaativaa tai sopivasti vaikeaa.

Hieman kavahdan pitkäkestoisia sitoutumisia, enkä tiedä sille syytä.  Ehkä siitä, että kun sitoudun, sitoudun todella lujasti. Pelkään sitä tunnetta, etten voi jossain tilanteessa, joillekin asioille mitään, jos tapahtuu jotain ikävää.

Läksytukena ympärillä oli koulu ja opettajat. Tukitunnit olivat iloisia, mieltäni ei jäänyt koskaan painamaan mikään. Oli todella vapauttavaa tuntea olevansa merkityksellinen, mutta ilman vastuuta muusta kuin siitä hetkestä ja siinäkin kai lähinnä itsestäni, että olen siellä.

Kokemus oli monella tavalla tärkeä.


Koulun jälkeen

Mannerheimin Lastensuojeluliiton tukihenkilönä toimimista on nyt kestänyt kolmisen vuotta.

Tukihenkilönä saan keskustella älykkään, hauskan, asioita pohtivan nuoren kanssa. Hän on hyvää seuraa. Tämän teinin seurassa mielialani kohenee aina. Olen myös varma ettei hän lähtisi kanssani mihinkään, ellei oikeasti tahdo. Käymme teatterissa, kahvilla, taidenäyttelyissä, museoissa, pikku retkillä. Kävimme kirjamessuilla.

Tartun MLL:n järjestämiin tapahtumiin, ja osallistumme kummitytön kiinnostusten mukaisesti. Seuraavaksi menemme saippuatyöpajaan ja taas teatteriin.  Se, että MLL maksaa bensakuluja, on hyvä asia. Ilman omaa autoa olisi liian hankalaa lähteä vähänkin kauemmas. Vaikka linnuntietä matka ei olisi kuin 20 kilometriä, paikallisbusseilla liikkuminen on hidasta ja aikaa vievää.


Mitä tarkoittaa riittävä

Tukihenkilön tehtävä on ollut monella tavalla antoisaa. Olen siis oppinut itsestäni paljon. On ollut vavahduttavaa tajuta miten suorittava äiti olin lapsilleni. Toisaalta olen myös ymmärtänyt, että olen ollut hyvä äiti.

Se, että kummityttö haluaa lähteä seurassani yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin, on kiitos onnistumisesta. Kun lapseni olivat pieniä, en saanut nimenomaista kiitosta äidintaidoistani. Se olisi tehnyt hyvää. Näin kyllä heistä, että he voivat hyvin ja olivat onnellisia, mutta silti. Ihminen kaipaa kiitosta ja palkitsemista.

Mainitsin äitienergiasta, mutta äitiroolia ei MLL-kaveruudessani ole. Olen tuettavalle tytölle ystävä, oheisaikuinen.

On ollut uusi oivallus ja valtava helpotus olla siis riittävä. Ihan vaan minä. Tämän uskominen on ollut jopa kivuliasta. Ajatuksistani osa on aina kommentoinut, etten tee riittävästi tai paremmin tai enemmän.

Kun aloitin MLL:n aikuisena, olin iäkkään isäni apuna. En vielä tajunnut, että olin omaishoitajan tiellä, vaikka tiesin avuntarpeen lisääntyvän vähitellen. Lopussa kuilu, josta en edes nähnyt muualle, tapaamiset tuettavani kanssa olivat kuin raikas merituuli ja valo. Tapaamiset auttoivat minua jaksamaan paljon paremmin.

Tuettavani kanssa vähän jännitettiin kumpikin alussa, mutta me sanottiin se ääneen. Olen iloinen, että hän on mukana elämässäni ja minä hänen. Olen niin kauan kuin hän tarvitsee ja haluaa.


Koordinaattori on aina

MLL:n vapaaehtoistoiminnan koordinaattori on takanani. Hänen sähköpostinsa muistuttavat MLL-toiminnan merkityksellisyydestä. Hän ei vaadi minulta mitään, eikä vaadi MLL:kään. Oleminen minuna riittää, ja sellaisena toimitan tehtäväni hyvillä mielin.

Koordinaattori vastaa kysymyksiin, voin kääntyä hänen puoleensa, oli mielessä mitä tahansa MLL-toimintaan liittyvää. Suorittaja minussa on ollut vaiti, olen osa vahvaa ja ystävällistä järjestöä, en ole yksin.

Ja sellainen yksityiskohta, että rikosrekisterini tarkistettiin MLL-tukitehtävää varten, vahvisti luottamustani järjestelmiin. Olemme yhdessä hyvän puolella.


Pullaa ja leipää

Kun kolme vuotta sitten soitin kotikuntani sosiaalitoimistoon kysyäkseni mitä heidän verkossa listaamansa vapaaehtoistyöt käytännössä tarkoittavat, MLL:n kaveritoiminta jäi mieleen. Läksytuen aloitin heti seuraavan syksynä. Se oli pehmeä aloitus vapaaehtoistyöhön.

No, aivan heti aloitin myös ”leipovan sosiaalityön”. Leivoin pullaa ja sämpylöitä, jotka sosiaalityöntekijä tuli ovelta hakemaan. Hän vei ne toiveeni mukaisesti perheisiin, joissa ei leivota.

Idea on edelleen hyvä, ja palaan siihen vielä.


Taina Saarinen

Kirjoittaja on Mannerheimin Lastensuojeluliiton vapaaehtoinen tukihenkilö. 
Voit lukea lisää lasten ja nuorten kaveritoiminnasta täältä:
MLL:n Kaveritoiminta