BLOGI: Ei ole kirjaa kansiin katsominen

21.3.2022

Hyvää rasisminvastaista viikkoa jokaiselle! 

Rasisminvastainen työ voi tuntua isolta vuorelta kiivettäväksi: mistä se saa alkunsa ja mitä yksilö voi tehdä näin suurelta tuntuvan asian edessä?

Alku löytyy peiliin katsomalla, sillä jokaisella meillä on ennakkoasenteita. Voisi sanoa jopa, että on luontaista suhtautua varauksella vieraisiin asioihin tai muutokseen. Pelko itselle rakkaiden asioiden menettämisestä on relevantti tunne. 

Muutos on kuitenkin yksi maailman ainoita pysyväksi todettuja asioita. Kun se kohdataan tietoisesti omia ajatuksia tarkastellen, sekä yhdessä asioita avoimesti peilaten, on se todennäköisesti muutosta parempaa kohti, ja sellaiseen hyvään mistä emme ole osanneet unelmoida. 

Äitini Melody muutti nuorena naisena Suomeen. Kysyin häneltä ennakkoluuloista, sillä hänellä riittää niistä kerrottavaa. Viikonloppuna hän kertoi minulle seuraavan tarinan:

"Olin asunut Suomessa 15 vuotta. Ennakkoluulot eivät olleet minulle vieraita asioita. Joskus ne kuitenkin osuivat yllättävän lähelle.

Autoni suistui Jormuan tiellä ojaan keskellä liukasta talvea. Kotiin oli matkaa vielä yli 200 kilometriä. Tie oli tyhjä ja kännyköitä ei tuohon aikaan vielä ollut. Saatoin vain toivoa, että saisin apua. Lopulta kohdalleni pysähtyi auto ja kuski onnistui saamaan lähikylästä tuttunsa paikalle. 

Paikalle saapunut mies oli tympein näkemäni vähään aikaan. Kulmakarvat olivat kurtussa ja hän ei osannut hymyillä tai juurikaan puhua. Paikalle saapuessaan hän tokaisi vain tylysti: "Oho."

En nähnyt tuossa miehessä lämpöä, myötätuntoa tai auttamisen halua. Myöhemmin sain kuitenkin huomata, että siinä missä autoni oli liukastunut tiellä ojaan, minä itse olin suistunut omiin ennakkoluuloihini.

Mies vaihtoi autooni renkaan, korjasi ja sulatti sen omassa korjaamossaan. Lisäksi hän vieläpä halusi ajaa kymmisen kilometriä perässäni varmistaakseen, että auto on kunnossa ja pääsen loppumatkan turvallisesti perille. 

Avasin lompakkoni, jossa minulla oli viidenkymmenen ja viiden markan setelit. Ojensin hänelle viidenkymmenen markan setelin ja kiitin häntä. Hän sujautti sen takaisin lompakkooni, nappasi viiden markan setelin, ja tokaisi minulle kulmakarvat yhä kurtussa: "Kyllä tytöl pitää kaffirahhoo olla".

Tästä kohtaamisesta on kulunut 35 vuotta ja edelleen muistelen auttajaani kiitollisuudella ja lämmöllä."



Kirjoittanut: Heidi Karvonen

Vapaaehtoistoiminnan koordinaattori
Heidi Karvonen